Minä kuulun heihin, jotka katsovat netistä kuvia häkellyttävistä maisemista ja toivovat että jonakin päivänä myös minä käyn tuolla. Minä kirjoittelen paljon listoja, minne minne kaikkiin paikkoihin haluaisin reissata. Minä kuuntelen korvat höröllä muiden matkatarinoita ja nappailen sieltä parhaat reissukohteet päältä omiin suunnitelmiini. Ja minä olen yhä se pikkusisko, joka innostuu helposti asioista, joista isosiskokin. Ainakin hetkellisesti tai ajatustasolla.
Google kuvahakuun olen usein kirjoittanut Patagonia, useat listani sisältävät Patagonian ja isosiskon ja muiden innostamana Patagonia on saanut minutkin pyörimään innostuneena ympyrää – varsinkin kun ostin lentoliput sinne. Tai en kyllä Patagoniaan ostanut. Ostin lentoliput Tulimaahan, Tierra del Fuegoon, maailman eteläisimpänä pidettävään kaupunkiin, Ushuaiaan. Jos olin innoissani Patagoniasta olin aivan yhtä innoissani tästä. Ja matka Ushuaista jatkuisikin tuonne lumoavaan Patagoniaan.
El Chaltén
Työurakka oli aikaslailla puolessa välissä, kun me napattiin Milkan kanssa rinkat olalle lensimme Ushuaiaan. Kone laskeutui lumenpeittämään maahan ja lumen näkeminen aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita ja hieman ihmettelin miksiköhän olen tänne halunnut, sillä Argentiinassa olin osittain paossa Suomen talvea. Kaikkien ihmeteltäväksi lumessa käveleminen kuitenkin herätti minussa pienen lapsen, joka rakenteli lumiukkoja ja koitti tähtäillä liikennemerkkeihin lumipalloilla. Järkeilin itselleni, etten ole miksikään talvi-ihmiseksi muuttunut vaan tieto, että parin päivän päästä ei ole enää lunta ja sää lämpenee reissun myötä antoi minun nauttia lumesta reilusti enemmän kuin Suomen piinaavan pitkässä talvessa. Ja aivan, Tulimaassa myös paistoi aurinko. Lumen runsauden takia trekkaukset luonnonpuistossa jäi tekemättä, mutta sen sijaan pääsimme erilaisten sattumien kautta lumilautailemaan. Itsehän en ole lautaan koskenut sitten vuoden 2010, joten hieman jänskätti laudan päälle nousu. Yllätin itseni enkä kaatuillut ja vauhtiin päästyäni en olisi halunnut lopettaa. Kai tuo on vähän kuin pyörällä ajo, kerran kun oppii niin taito pysyy edes jotenkin takataskussa.
Ushuaia
Ushuaia
Couchsurffing hostimme Diegon kautta pääsimme tutustumaan niin muihin paikallisiin, kuten myös muihin reissaajiin ja matkaamme lyöttäytyi barcelonalainen Hilda. Hänen kanssa jaomme monet naurut ja kehittelimme jopa yheistä kämppää Barcelonasta, jos sitä vaikka jatkaisi opintoja Kataloniassa. Meillä oli kuitenkin Milkan kanssa tarvetta hieman shoppailla, joten teimme kahdestaan pikku pyrähsyksen Chileen verovapaalle shoppausalueelle Punto Arenasiin. Saavuimme juuri sopivasti siestaksi perille ja pienen odottelun jälkeen saimme tarvitsemamme. Illaksi palasimme Argentiinaan, El Calafaten lähiöön, jossa Hilda odottelikin jo meitä.
Hacía Chile // Matkalla Chileen
Porukka reissaa El Calafateen enimmäkseen sen lähellä olevan jäätikön, Perito Morenon, takia. Perito on vaikuttava, iso möhkäle jäätä ja isolla tarkoitan isoa, se on viitisen kilsaa leveä ja muita lukuja en edes muista, mutta vaikuttavia nekin ovat. Ja mikä parasta, se kasvaa yhä! Jäätikön lisäksi El Calafatella ei ollut meille paljoa tarjottavaa. Vaikka minkälaista turistikauppaa ja IceBaria sieltä löytyy, me nautimme kylässä viettämämme aikamme koirien kanssa. Saimme seuraksemme erään rastoittuneen viinistä sotkeutuneen kultaisennoutajan, jonka parturoinnin ja pesun jälkeen nimesimme Vino Suaveksi (vino = viini ja tulla menneessä muodossa, suave = pehmeä, smooth). Vino Suave piti kuitenkin jättää El Calafateen, vaikka mielellään oltaisiin otettu reissuun mukaan.
Perito Moreno
Vino Suave
Perito Moreno
Hieman flunssainen Milka hyppäsi bussiin, kun liftaus ei oikein antanut tuulta siipien alle. Kuitenkin loppujen lopuksi saimme Hildan kanssa kyydin seuraavan yhteisen määränpäämme El Chalténin huudeille. Meidän ja El Chalténin välillä oli enää 90 kilsaa. Aurinko laski ja superjättikuu nousi silmissä taivaalle. Autoja ei kuulunut. Onneksi Milka oli tulossa bussilla perässä, eli jotenkin nämä 90 kilsaa päästäisiin kulkemaan. Odotus kylmässä säässä ei vain houkutellut. Auton lähestyessä emme enää peukuttaneet vaan huidoimme valolla eestaas toivoen, että edes joku pysähtyisi kysymään ollaanko kunnossa. Viisi autoa ajoi ohi kiihdyttäen. Kuudes auto pysähtyi, mutta oli täysi. Onneksemme se oli lava-auto ja saimme matkustaa lavalla. Matka kylmässä viimassa ei kulunut lentäen, mutta perille kuitenkin päästiin tovin jälkeen.
Seuraavana päivänä Milka vielä keräili voimiaan hostellin lämmössä ja minä lähdin Hildan kanssa huiputtamaan Laguna de los tres -nimistä nyppylää. Matkaa suuntaansa oli 10 kilsaa ja nousua El Chalténista 700 metriä. Ensimmäiset 9 kilsaa meni leikiten kuvankauniita maisemia ihailtaessa ja höpötellessä. Viimeinen kilometri määränpäähän oli yhtä vaikuttava ellei vaikuttavampi kuin edelliset, mutta leikiten sitä ei kuljettu. Se oli yhtä nousua ja aikaa kului reilu tunti. Ylhäällä tuuli ja satoi lunta. Olimme nähneet infopisteellä kuvan miltä siellä pitäisi näyttää; kaunis aurinkoinen sää, Fitz Roy vuori, ja turkoosi laguuni, mutta me nähtiin vain lammikko ja sen yllä pilvi, jonka takana Fitz Roy piileksi. Olisihan ollut kiva nähdä hieman enenmmän, mutta reissu nyppylälle oli ratkiriemukas, joten ei kaduta yhtään. Palasimme reippaasti hostellille, jossa meitä kirjaimellisesti odotti pitkään keitetty herkullinen kurpitsakeitto ja oluet. Kiitos Milka!
Glaciar pierdas blancas
Silencio // Hiljaisuus
Laguna de los tres
Tämä oli viimeinen ilta reissussa Milkan kanssa. Me jatkoimme Hildan kanssa El Bolsoniin ja Milka jäi nauttimaan pilvettömistä päivistä El Chalténissa. El Bolsonissa olimme kuitenkin vain päivän verran kun Couchsurffausmesta löytyi naapurikylästä Lago Puelosta. Meidän hostimme Jose oli näpertänyt itselleen mahtavan talon metsän keskelle, jossa se asusteli ihastuttavan Loco (suom. hullu) -koiransa kanssa. Hilda kiiruhti eteenpäin Barilocheen ja minä jäin vielä yhdeksi yöksi Lago Puelon lähettyville. Lähdin trekkaamaan kohti vaellusmaja Motocoa. Matka majalle oli häkellyttävän kaunis jokineen ja vuorineen. Jännitystä reissuun toivat kaksi hataraa riippusiltaa, jotka roikkuivat kirkkaan turkoosin joen yllä. Perillä majalla olin ennen kuin huomasinkaan (vaikkakin viitisen tuntia tuli kälpsittyä) ja yllätyksenä minulle maja ei ollut autio niin kuin olin kuvitellut. Siellä asusteli vanhahko mies, joka tarjosi niin leiriittymisaluetta kuin majaa yösijaksi. Ulkona oli niin kylmä, että kömmin riippumattoni kanssa majan lämpöön. Miekkosen kanssa tuli hölistyä vähän kaikesta, mutta parhaiten mieleeni jäin mahdollisuus tulla hänen avukseen majalle. Päivisin voisi trekkailla ja iltaisin laitella ruokaa ja pitää huolta kasvimaasta ilmaista majoitusta ja ruokaa vastaan. Ajatus esimerkiksi kuukauden mittaisesta vaellusmajaelosta alkoi kutkuttamaan. Ehkä kun työt loppuu… Seuraavana aamuna ennen vaellusta takaisin kylään heitin vielä pikkuisen kävelyreissun suurien puiden luo (Alerzal grande).
Nuestra casa para unos días / Josen koti
Refugio Motoco
Alerzal grande
Matkani jatkui ylinopeutta ajavan miehen kyydissä kohti rannikkoa. Vauhti ei sinänsä minua haitannut, sillä tie oli melkoisen suora ja minä toimin silminä guanakoja (Lama guanicoe) bongaillessa. Guanakot ovat täällä kuin hirvet Suomessa, ne ovat vaarallisia teiden lähettyvillä. Erona on, että guanakoja on täällä pilvin pimein. Saavuimme kuitenkin Trelewiin ilman guanakokolareita ja reilusti ennen kuin olin suunnitellut. Trelew on tunnettu dinosauruksistaan ja vierailinkin paleontologisessa museossa, jossa on suurimman tällä hetkellä tunnetun dinosauruksen luita esillä. Tämän oletettavasti 76 tonnia painavan kasvissyöjän reisiluu (femur) onkin minua pidempi eli reilut 170 cm pitkä! Couchsurffaus hostini Cristianin kanssa kävin myös kurkistamassa naapurinkylän, Gaimanin, antia. Saavuimme kuitenkin sen verran myöhään, että kylän yksi ainoista nähtävyyksistä, tunneli, oli jo suljettu. Näimme kuitenkin kylän ensimmäisen kaksikerroksisen talon ja heitimme mukavan iltapäiväkävelyn paikallisen hurtan kanssa.
femur y yo // minä reisiluun kanssa
Gaimanin eka kaksi kerroksinen rakennus // El primero edificio de dos pisos de Gaiman
Parin päivän Trelew-visiitin jälkeen siirryin viimeiseen määränpäähäni, Puerto Madryniin. Minulla oli korkeat odotukset tälle rannikkokaupungille, sillä valaat tulevat tänne lepäilemään ja alueen miekkavalaat (Orcinus orca) saalistavat omatakeisella tavalla. Alueella on myös Patagonian-pingviinejä (Spheniscus magellanicus), merileijonia (Otaria flavescens), merinorsuja (Mirounga leonina) ja erilaisia delfiinejä, joten paljon nähtävää oli luvassa. Ensimmäiset pingviinit bongasin kaupungin laiturilta ja samalla näin vilauksen merileijonasta. Pingviinien bongailu laiturilta kuitenkin osoittautui hieman vaaralliseksi puuhaksi, sillä pois lähdettyäni päätäni koristi kuhmu. Linnuista lumoutuneena, katse alloissa olin kävellyt otsa edellä jotain pömpeliä päin. Häpeissäni en edes kääntynyt katsomaan mihin olin pääni kolhaissut. Yöni Puerto Madrinissa vietin kahden ihastuttavan tytön, Paulan ja Morenan luona. Ja onnekseni Paula opiskelee meribiologiaa, joten meillä oli paljon jaettavaa, ja viinilasien kanssa suunnittelimme jopa tulevaisuuttani Puerto Madrinissa yhdessä.
Puerto Madryn
Kuhmu // el chichón
Una cena con los chicos
Vaikka näin vain vilauksen merileijonasta laiturilla en siitä pahoittanut mieltäni. Tiesin, että pääsisin näkemään niitä lisää, sillä olin ilmoittautunut sukeltamaan leijonien kanssa. Turistireissut villieläinten elinalueelle ei normaalisti minua houkuttele, sillä niillä on usein kyseenalaisia tapoja houkutella eläimiä esille, mutta minulle vakuutettiin, että sukellus tapahtuu täysin hylkeiden ehdoilla. Ja niin se menikin. Saavuimme leijonien hengailualuelle Punta lomaan ja polvistuimme merenpohjaan kiltisti odottamaan, jahka leijonia kiinnostaisi keitä olemme. Pian meitä ympäröi hyljeparvi. Ne kaartelivat ympärillämme uteliaina ja jotkut uskaliaat tulivat näykkäilemään käsiämme ja huppujamme. Espanjaksi merileijona on merisusi (lobo marino) ja minusta se kuvaakin paremmin lajia kuin merileijona. Merikoira olisi vieläkin parempi, sillä nämä olivat kuin koiranpentuja, jotka hyrräsivät ympärillä innostuneena. Toinen sukellus tehtiin läheiselle hylylle, joka oli täynnä elämää. Oli kaloja, rapuja, merililjoja, merietanoita, vaikka mitä. Molemmat sukellukset olivatkin mahtavia ja antoivat paljon ihailtavaa ja varsinkin kohtaamiseni merileijonien kanssa ei ikinä tule unohtumaan. Sukelsin oppaan kanssa kahdestaan, mutta laivalla mukana oli kuvausryhmä erästä sporttiohjemaa varten. Minulta ei mitään missään vaiheessa kysytty, mutta saa nähdä pääseekö merileijonista vääntynyt hymyni lattaritelkkariin.
❤
El Folias
Merileijonien arkea pääsin myös ihmettelemään Valdésin niemimaalle (Peninsula Valdés), joka sijaitsee Puerto Madrynin pohjoispuoleella. Täällä löllii niin merileijonat ja merinorsut samalla kun miekkavalaat koittavat saada niitä saalistettua. Tämän minä halusin nähdä. Myös valaat saapuvat rentoutumaan sen. Sain koottua autralialais-hollantilais-argentiinalais-suomalaisen ryhmän kasaan ja vuokrasimme päiväksi auton. Moren ja Paun avulla löysin seurakseni Grantin ja Sannen, jotka olivat reissun päällä tutustuneet ja rakastuneet ja Argentiinan vahvistukseksi saimme Cristianin, joka ei ollut käynyt niemimaalla aiemmin. Ajoimme tunteja ja monta sataa kilometriä. Miekkavalaat olivat syöneet edellisenä päivänä, joten rannalle vyöryviä miekkavalaita emme päässeet näkemään, eivätkä valaatkaan olleet vielä saapuneet alueelle. Mutta merileijonat ja –norsut röhisivät rannalla ja kääpiövyötiäinen (Zaedyus pichiy) lyllersi parkkipaikalla. Peninsula on näkemisen arvoinen ja suunnitelmissa on palata sinne töitten jälkeen uudestaan etsimään valaita.
Kääpiövyötiäinen // el pichi
Punta Pirámides
Kolme viikkoa ja pari päivää oli kulunut ja minä palasin Chañariin. Paljon tuli nähtyä ja koettua. Kaikenmoisia ideoita tulevaisuuden varalle on istutettu päähäni, mutta nyt täällä on vielä runsaasti töitä tekemättä, joten työhousut jalkaan ja lamppuja laskemaan.
Reissusta olisin voinut kirjoittaa pidemmänkin pätkän, mutta eiköhän tässä ole teille ihan riittävästi luettavaa. Kuitenkin jätin kertomatta monta hyvää tarinaa, joten kysykää ihmeessä, jahka haluatte kuulla lisää miten matkani taittui!
Me encanta buscar fotos de las vistas lindas desde Internet y soñar que algún día voy a viajar por allá. Me encanta hacer listas adonde quiero viajar. Me encanta escuchar las historias de viajes de otra gente y añadir los mejores destinos a mis planes. Y yo soy todavía la hermana pequeña que le interesa los mismos cosos que mi hermana. Al menos un rato.
Yo he puesto muchas veces en el Google la palabra Patagonia y se puede encontrar la misma palabra en mis listas. Y he ilusionado sobre Patagonia con mi hermana y amigos. Y todavía cuando arranque mi viaje por allá no podía creer que voy a Patagonia en serio!
La pasarela del Río Azul, Lago Puelo
Estábamos más o menos a mitad del nuestros proyectos cuando hicimos nuestras mochilas y volamos a Ushuaia. En Ushuaia había nieve y yo no me gusta nieve. Allá pensé porque estoy acá. Una razón porque estoy en Argentina es para fugar el invierno y el nieve de Finlandia. Pero cuando caminé en el nieve la niña que llevo dentro despertó. Jugué con nieve y hice muñecas de nieve. Estaba raro. No estoy así. Pero quizás el hecho que voy a continuar mi viaje en unos días me permitiera disfrutar este clima.
Se hizo tanto nieve que no pudimos entrar el parque nacional Tierra del Fuego, pero en cambio hicimos snow. Última vez para mi era hace 6 años y por lo tanto estaba poco nerviosa si todavía sabía hacerlo. Pero estaba nerviosa sin razón, aun puedo hacer snow sin problemas y disfruté mucho!
Diego, Hilda, perros y nosotras // Hilda, Diego, hurtat ja me
Que vista para hacer snow! // Melkoset maisemat lautailla
En Ushuaia paramos en la casa de Diego, un tipo colombiano, que ofrece no solo su casa a viajeros, pero también él ofrece muchas risas. En su casa paró también una chica de Barcelona, Hilda, y ella nos acompañó cuando continuamos hacía El Calafate.
El Calafate no tiene mucho otros cosos que el glaciar. Pero es suficiente. El Perito Moreno es uno de los únicos glaciares del mundo que está todavía creciendo y es hermoso, enorme y tremendo! Pero nosotras no vamos a recordar El Calafate solo por el glaciar. Había un perro, un golden, que tenía vino en su cara y rastas en su pelo. Él nos siguió en todos partes del pueblo y al final cortamos sus rastas y lavamos su cara. Se llamamos Vino Suave y su mirada era desgarradora cuando nos fuimos.
Perito Moreno
Otra cosa que voy a recordar siempre es el viaje desde El Calafate a El Chaltén. Milka tomó un autobús y Hilda y yo hicimos dedo. Un amigo que conocimos en el viaje al Perito nos llevó cerca de El Chaltén, y faltamos solo unos 90 kilómetros. El sol salió y la luna subió. La luna era llena y grane, hacía mucho frío y Hilda no sintió bien. Ella, como Milka, era un poco enferma, tenía gripe. No hicimos más dedo sino mecimos con luces para pedir que los autos paran. Cinco autos nos pasaron y no pararon. Ya era todo noche sin ningún luz. Pues, Milka y el autobús iba a llegar en unas horas o sea no necesitamos quedarnos la noche allá, pero este no queríamos esperar. De suerte una chata vino y paró, pero era llena de cosos. Sin embarco el chico era amable y nos permitió viajar atrás de chata, fuera. El viaje duró más o menos una hora y estábamos congeladas, pero llegamos a el Chatén.
Aunque nosotras tres estábamos en el Chaltén, solo Hilda y yo fuimos a hacer trekking en día siguiente. El destino era Laguna de los tres de donde se puede ver el monte Fitz Roy. Para llegar a la laguna caminamos 10 kilómetros. Primeros 9 era fáciles. Las vistas eran hermosos y reímos mucho. La último no era tan fácil, estábamos calladas. Después de una hora llegamos y la vista… era nublado. No se podía ver el Fitz Roy. La situación era graciosa. Pero hasta con nubes el paisaje era impresionante. Volvimos al hostel donde literalmente nos esperó una sopa de calabaza y cervezas. Mil gracias Milka!
Laguna de los tres
El Chaltén
El Carancho // Eteläntöyhtökarakara
Noche con la sopa deliciosa era la última noche con Milka. Ella se quedó a El Chaltén para hacer trekking y Hilda y yo continuamos nuestro viaje a El Bolson. Encontramos una sofá de Couchsurfing en el pueblo al lado de El Bolson, en el Lago Puelo. Allá vivimos unos días en el bosque, donde nuestro host Jose había construido una casa hermosa. Yo quería continuar dormir en la paz del bosque y caminé al refugio Motoco. El camino por allá era algo especial. Tiene un río puro de las montañas y arboles grandísimos. Momentos los más emocionantes era cuando crucé los puentes colgantes no firmas. Podía ver el río y su color turquesa claro en la otra dirección y me encantó. No quería dejar este lugar. En el refugio vive un viejo que ofrecía el refugio y el camping para descansar. Hacía tanto frío que yo colgué mi hamaca adentro de refugio.
el puente colgante
Volví a Lago Puelo y empecé hacer dedo hacía la costa. Ya en unas horas yo estaba bastante cerca de la en un auto re rápido. La ruta era directa, pero los guanacos (Lama guanicoe) condimentaba el viaje. Como en casi todos los rutas en el Patagonia ese también tiene muchos guanacos. Estos animales son como alces en Finlandia. Son re peligrosos cerca de las rutas y son muchos. Sin embarco entré a Trelew a salvo. La ciudad no está en la costa o sea todavía no podía ver el mar, pero Trelew tiene algo otro interesante, dinosaurios. Visité el Museo Paleontológico donde hay el femur de dinosaurio más grande que conocemos hoy en día. El femur es más largo que yo, o sea más que 170 centímetros! También visité el pueblo cercano, Gaiman, con mi host Cristian. Gaiman no tiene muchos atracciones y la única que queríamos ver era su túnel, pero estaba cerrado. Aun así la visita era hermosa, dimos una vuelta con un perro local entre casa viejas y volvimos a Trelew.
Los Altares
Una vuelta en Gaiman con Cristian y un perro // Kävelyllä Gaimanissa koira oppaana
El túnel donde no podíamos entrar // Tunneli, joka oli kiinni
Mi último destino, Puerto Madryn, ya me esperaba. Esta ciudad es un sueño para mi. En sus orillas las ballenas vienen para relajarse y las orcas (Orcinus orca) tienen su propio método para cazar. Además de estos hay pingüinos (Spheniscus magellanicus), lobos y elefantes marinos (Otaria flavescens y Mirounga leonina) y unos delfines. Y en un día los lobos y yo nos conocíamos un poco mejor. Me puse el equipo de buceo y me sentaba en el fondo del mar para esperar los lobos. Y pronto estábamos rodeado por los lobos. Era mágico. Era algo que no voy a olvidar. El otra inmersión hicimos al un naufragio y el barco era lleno de vida. Había nudibranquios, peces, anémonas, tunicados, … , todos!! Como dije, Madryn es un sueño para mí, y la casa donde me pare, era perfecta para mí. Allá viven dos chicas amable, Morena y Paula. Morena trabaja y Paula estudia Biología marina. Con ellas tuve muchas risas y hasta planeamos mi futuro en Madryn.
Lobito
Con la ayuda de las chicas encontré una pareja, Sanne y Grant, con quienes visité la península Valdés. También Cristian nos acompañó. La peninsula es un lugar donde se puede encontrar casi toda la fauna marina del área. Alquilamos un auto y manejamos a la península. Las orcas habían comido en día anterior, las ballenas no habían venido todavía y los pingüinos ya habían salido. Pero los lobos y elefantes estaban durmiendo en la costa roncando y jadeando. Y vimos un piche (Zaedyus pichiy) también. Que lindo! En julio voy a volver para buscar los mamíferos más grandes!
los elefantes marinos // merinorsuja
Tres semanas pasó rápido y regresé a Chañar. Acá todo es como antes, salvo los hojas de arboles ya han caído.
Yo podría escribir más sobre el viaje, pero creo que este es suficiente. Pero si querés oír más que pasó, pregúntame. Te voy a contar con mucho gusto!
-Nora
Aventuras por el clima 